Eläinten vallankumous, George Orwell

Eläinten vallankumous on vuonna 1945 julkaistu englantilaisen kirjailijan George Orwellin poliittinen satiiri, joka käsittelee Orwellin henkilökohtaista pettymystä totalitarististen valtioiden epäonnistumisiin irvailevien kiertoilmaisujen kautta. Orwell itse oli hurmahenkinen äärivasemmistolainen ja vallankumouksen tavoittelija, jonka unelma oli ihmisen täydellinen tasa-arvoisuus, kuitenkin itse teos käsittelee sitä, kuinka kommunismi tuotti hänelle pettymyksen joka kiteytyy hyvin kirjan erääseen lauseeseen: ''Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset''.

Teoksen taustatietojen tutkiminen auttaa ymmärtämään sitä paremmin. Mitä enemmän käsitetään politiikasta ja eri ideologioista, sitä enemmän satiirisia vivahteita saatetaan teoksessa huomata. Totalitaristisen kommunismin avainpiirre on se, että yksi ideologia toteutetaan kaikilla yhteiskunnan aloilla. Puolueistuminen ja vastarintaliikkeet tukahdutetaan eri keinoin, usein propagandalla, kansankiihotuksella ja erityisesti väkivalloin. Yksi poliittinen elin, joko yksittäinen henkilö tai puolue, päättää kaikesta. Eläinten vallankumouksessa elämä Eläintilalla alkaa ruusuisesti ja hienosti, ja kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia ja kantavat kortensa kekoon parhaalla mahdollisella tavalla yhteistä hyvää varten. Kuitenkin eriarvoistuminen alkaa pikkuhiljaa näkyä, kun kaikista älykkäimmät eläimet, siat, ottavat pikkuhiljaa käytännössä kaiken päätösvallan itselleen, etunenässä Napoleon ja Lumipallo-nimiset yksilöt. Kuitenkin järjestelmä pysyy demokraattisena sillä Napoleon ja Lumipallo ovat joka asiasta eri mieltä, ja jokainen päätös vahvistetaan ''kansanäänestyksellä'', jossa jokainen eläin sai äänensä kuuluville. Varsinaisena diktatuurin alkuna voidaan pitää sitä, kun Napoleon karkottaa Lumipallon Eläintilalta voimakeinoin, ja ryhtyy syyttämään tätä kaikista epäonnistumisistaan. Tässä huomataan Orwellin satiirinen piikittely, ehkä jopa tietynlainen katkeruus ja pettymys ideologiaan kohtaan. Kirja loppuu lauseeseen: ''Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi''. Tämä on hyvin yksinkertainen viittaus siihen, että Orwellin mielestä historialliset totalitaristiset johtajat olivat sikoja, sillä he olivat poikkeuksetta suuruudenhulluudessaan unohtaneet arvonsa ja lähteneet hakemaan henkilökohtaista kunniaa ja valtaa.

Koska Orwell kirjoitti teoksen maailmanpoliittiselta kannalta hyvin epävakaana aikana, nimittäin toisen maailmansodan, oli hänen vaikea löytää kustantajaa kirjan neuvostokriittisyyden takia. Neuvostoliitto oli sodan aikaan suuri mahti, eikä Britannia halunnut aiheuttaa hiertymää suhteisiinsa Neuvostoliiton kanssa. Lisäksi kirja tulkittiin trotskilaiseksi. Teos oli pitkään Neuvostoliitossa kielletty, kunnes se vapautettiin vuonna 1989 uuden poliittisen suuntauksen: glasnostin eli avoimuuden myötä.

Vastauksia Lauran kysymyksiin.

Luetko yleensä runoja?

En. En ole lukutoukka.

-Millaisia runoja luit Karaoke-projektia varten?

Luin Hannimari Heinon kirjan nimeltä ''Alkaa meri'', Tommi Parkon ''Pelikaani'', Merja Virolainen ''Kontaktia halutaan'', Ilpo Tiihosen ''Lyhyt oodi kaikelle''.

Hannimari Heinon kirjassa oli sopivan lyhyitä runoja, mutta runot saattoivat olla liian vaikeaselkoisia lasten runokaraokeen.

Tommi Parkkosen runot olivat myös hieman vaikeita, mutta ehkä hiukan paremmin sopivia runokaraokeen.

Merja Virolaisen kirja oli liian eroottinen lasten kilpailuun. Heidän pienet viattomat silmänsä eivät kestäisi tällaista turmelemista.

Näistä neljästä kirjasta Ilpo Tiihosen teos oli kaikkein sopivin lasten kilpailuun. Runot olivat melko selkeitä ja tarpeeksi lyhyitä.

-Tunsitko aikaisemmin runoilijaa, jonka valitsitte Karaokeen?

Suosikkini oli selvästi Ilpo Tiihosen ''Lyhyt oodi kaikelle'', jota en tuntenut aikaisemmin.

-Mitä ajatuksia runot herättivät sinussa?

Tiihosen kirjasta luin runon ''Oula, ota Coca-Cola''. Se oli hauska sekoitus englannin ja suomen kieltä ja siinä oli hauskoja riimejä. Se oli humoristinen eikä liian taiteellinen, vakava tai tärkeilevä. Pidin runosta ja se nauratti.

Virolaisen kirjasta luin runon ''Herkkä poke''. Se oli hyvin vertauskuvallinen ja siinä oli seksuaalista jännitettä. Mielestäni runo oli ihan ok.

Heinon kirjasta luin runon ''purppurariekaleita''. Se oli hyvin epäselvä enkä pitänyt siitä ollenkaan sillä en ymmärtänyt juuri mitään. Itseasiassa, en ole varma onko ''purppurariekaleita'' edes runon nimi.

Parkon kirjasta luin runon ''Kattourakka''. Se oli ihan OK, mutta hiukan hyppelevä juonessaan.

-Aiotko jatkaa runojen lukemista itsenäisesti?

En.